Ennalta-arvaamaton Kohellusta korkokengissä

Luin Holly Smalen kirjoittaman Kohellusta korkokengissä (2013). Smale on kirjoittanut minäkertojana 15-vuotiaasta tytöstä nimeltä Harriet, joka on mallintöitä tekevä nörtti.

Harriet saa kutsun Tokioon mallikeikalle. Vanhemmat kuitenkin kieltävät Harrieta lähtemästä. Poikaystävä panee suhteen katkolle, ja paras ystävä Nat lähtee Ranskaan. Kuitenkin Harriet pääsee onnekseen lähtemään Tokioon isoäitinsä kanssa ja kesäloma on pelastettu. Tokiossa kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Kirjassa on kuvattu hyvin sitä, että Harriet on nörtti. Vuoropuheluissa Harriet usein täsmentää vähänkin puutteellista tietoa tai kertoo muuten ajankohtaisista asioista täsmällisesti. Se sopii hyvin tähän kirjaan. "Tiesitkö, että todennäköisyys joutua lento-onnettomuuteen on pienempi kuin 0,00001 prosenttia?" (s. 114)

Kirja ei ole sellainen, mistä tykkään erityisemmin, mutta se on paras lukemani nuortenkirja. Kirjassa ei voi tietää, mitä Harrietille tapahtuu, vaan asiat muuttuvat yhtäkkiä aivan toisenlaisiksi. Pidän siitä, että kirjassa tapahtuu kaikenlaista, koska on kiva miettiä tapahtumien kulun mahdollisuuksia.

Harrietin ja Natin kasvunkin huomaa kirjassa. Kirjassa he epäilevät vähän holtittomasti toisia ihmisiä sabotoijiksi ja pettäjiksi. Oli kiva lukea siitä, kun yhtenä päivänä Harrietin mielestä Nat on pistänyt välit poikki ja toisena päivänä hän on maailman paras ystävä. Tulee hyvä mieli, kun asiat kääntyvät onnellisiksi.

Kirja kuvaa vielä hyvin asiantuntevalta ihmiseltä mallimaailmaa, kirjoittaja on itse ollut malli ja kirjoitti kirjan oman elämänsä pohjalta. Pidän siitä, että pääsin seuraamaan vähän epätavallisempaa työtä. Oli mukava päästä kirjan myötä samalla tutustumaan, mitä kulissien takana oikein tapahtuu.

En pidä siitä, että kirjan vuoropuheluissa on välillä muutama virke japania. Tuntui, että tilanne jäi jotenkin epäselväksi, kun ei ymmärtänyt mitään. En pidä myöskään sellaisista kohdista, jossa ei tapahdu kirjan etenemisen kannalta mitään oleellista. Se on mielestäni aika raskasta luettavaa.

Kirjassa huomasi, että vaikka kaikki ei mene niin kuin haluaa, kaikki järjestyy kuitenkin myöhemmin aivan hyvin. Hetkellisiä alamäkiä tulee kaikille ja niistä noustaan ylös. On mukava lukea toisten kommelluksista, jolloin ei ajattele, että on itse ainoa tyhmä, vaan huomaa muidenkin nuorten kokevan samankaltaisia asioita.

Koskettava Heli Hyvösen kirjoittama Ei keijut kenkiä käytä

Pahoittelut Filmora tekstistä.

Kiitos!

Stiletinterällä

"Kun ihminen ei voi valita, hän lakkaa olemasta ihminen"

Tulevaisuuden Lontoon kadut ovat veren tahrimat. Ne on vallannut ultraväkivalta, korruptio ja nuorisojengien keskinäiset kahakat. Viisitoistavuotias Alex ja hänen kaverinsa viettävät iltansa hakaten, tuhoten, ryöstäen ja raiskaten. Miksikö? No koska huvittaa.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini (1962) kertoo tarinansa nimenomaan Alexin silmin. Hänelle väkivalta on pakkomielle, josta hän nauttii suuresti. Alex jengeineen jättää uhrinsa henkihieveriin kadulle ja onnistuu aina luikahtamaan pakoon, lahjoen ihmiset valehtelemaan puolestaan. Kerran kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin pitää. Alex yksin ei ehdi karkuun. Poliisit nappaavat hänet vihdoin, ja kun ”käsittelyn saanut” kuolee, Alex passitetaan vankilaan. Muutaman linnaviikon jälkeen hänelle tarjoutuu uusi mahdollisuus. Alex otetaan valtion parantavaan hoitoon, jossa hänet pakotetaan katsomaan ultraväkivaltaisia filminpätkiä. Samalla käsivarsipistokset varmistavat, että hoitojen lakattuakin Alex tulee sairaaksi jo ajatuksestakin väkivallasta. Mutta onko Alex oikeasti parantunut? Vai onko hänestä vain tullut pelinappula valtion omassa poliittisessa pelissä, kellopeli, jolla ei ole omaa tahtoa?

Mielestäni Alex on virkistävä päähenkilö, sillä häneltä tuntuu puuttuvan kokonaan omatunto. Hän on vain niin paha, että hän on jollain oudolla tavalla todella inhimillinen. Sillä voiko Alexia kuitenkaan sanoa julmaksi, kun kaikki muut ovat yhtä julmia? Lontoossa vallitsevat viidakon lait: se, joka ei hakkaa, tulee hakatuksi. Ehkä Alexilla on ollut vain yksi vaihtoehto. Hän on syntynyt yhteiskunnan omaksi kellopeliksi, niin hyvässä kuin pahassakin.

Vähän yllättäen, Alex rakastaa klassista musiikkia, jota hän huudattaa kaiuttimistaan samalla fantasioiden väkivaltaisuuksista. Musiikki toimii tärkeänä kontrastina, kun Alexia kidutetaan filminpätkillä: kun hänet pakotetaan katsomaan natsien julmuuksia, hänelle rakas Beethoven alkaa soida. ”Hoitojen” loputtuakin Alex ajautuu hulluuden partaalle, kun musiikin kuuleminen tekee hänet heti heikoksi ja sairaaksi.

Kirjan kielen tekee mielenkiintoiseksi sen oma, osin venäjän kieleen perustuva murre. Ns. nadsatia käyttävät vain nuoret, mikä luo suuren kuilun sukupolvien välille. Murteella puhuu myös Alex, joka on teoksen minäkertoja.

Kirjan miljöö on dystopinen Lontoo. Päivisin kaduilla kulkevat väkivaltaan taipuvaiset poliisit, öisin kaupunki kuuluu nuorille. Yhteiskunta on mätä ja kiero. Se saa miettimään, onko Alex isovelimäisen yhteiskunnan oma tuotos, vai onko katuväkivallan alakulttuuri luonut itselleen ansaitsemansa hallinnon.

Kuten sanottu, silmitöntä väkivaltaa ei teoksesta puutu. ”Toveri veri” tihkuu sivujen läpi kirjan alusta loppuun. Väkivalta ei omasta mielestäni muuttunut mässäilyksi, vaan se oli vain olennainen osa teosta ja sen aihepiiriä.

 Teoksen hieman kumma nimi liittyy vahvasti omasta mielestäni keskeisimpään teemaan eli vapauteen. Burgess haastaa lukijan pohtimaan, onko parempi valita paha vai olla pakotettu olemaan hyvä. Entä mitä tehdä, kun oikeita vaihtoehtoja ei ole?

 Myös nuoruus on yksi kirjan kantavia teemoja. Alex alkaa aikuistua kirjan loppuvaiheessa, ja tajuaa olevansa liian vanha elämään kuin ennen. Mitään täysmuutosta on turha odottaa, lähinnä Alexin järjen ääni alkaa heräillä ja hän alkaa ymmärtää, mitä hänen kannattaa tehdä.

Lukukokemuksena Kellopeliappelsiini oli ainakin minulle mieluisa. Kirjan äärimmäinen väkivalta ja Alexin tapa kertoa asioista saivat sen tasapainoilemaan koomisen ja sairaan välillä. Oma slangi teki teoksesta työlään lukea aluksi, mutta tyyliin tottui melko nopeasti. Pidin siitä, miten paljon kirja antoi ajattelemisen aihetta. Väittäisin, että kirjasta saa eniten irti sen jo luettuaan – se nimittäin jää mieleen. Kirjassa on paljon yksityiskohtaisia väkivaltakohtauksia ja rivoa kielenkäyttöä, mistä jotkut voivat pahastua. Muille voin ehdottomasti suositella kirjaa.

Kertomus hieman erilaisesta yliopistoelämästä

Olen lukenut David Nichollsin romaanin ”Kaikki peliin” (alkuperäiskielellä 2003, suomennettu 2012). Kirja kertoo juuri yliopiston aloittaneesta Brian Jacksonista, joka päästyään älyllisesti itselleen sopivampaan paikkaan, pitää silti yhteyttä vanhoihin kavereihinsa ja juhlii niin kuin ennenkin. Kun hän ei voi vastustaa haastetta ilmoittautua yliopistojen väliseen tietovisaan eli Yliopistovisaan, hän tapaa kauneimman naisen jonka hän on ikinä nähnyt, korkeasti koulutetun Alice Harbinsonin, ja tajuaa visan olevan täydellinen mahdollisuus näyttää älynsä hurmatakseen Alicen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun puolivälin Englantiin. Tapahtumat nähdään minä-kerrontana Brianin silmin, ja hänen lisäkseen keskeisiä henkilöitä ovat esimerkiksi Alice, josta kerroinkin, Brianin vanhat kaverit Tone ja Spencer, Yliopistovisan kapteeni Patrick, visan joukkueeseen kuuluvat Rebecca ja Lucy, ja Brianin kämppäkaverit Marcus ja Josh. Koska romaanin tapahtumat sijoittuvat Englantiin, henkilöiden ajatuksissa näkyy lievästi eri yhteiskuntaluokkien erot ja kuinka ”noin korkeasti koulutetun hurmaamiseen vaaditaan paljon”. Kirjan teemana voisi siis mahdollisesti pitää yhteiskuntaluokkien eroja, onhan Brian tullut työväkiperheestä ja hänen ystävänsäkin ovat ”alempiluokkaisia”. Romaanin kirjoitustavassa kiinnostavia ovat erittäin yksityiskohtainen tunteiden, ajatusten ja ihmisten kanssakäymisen kuvaaminen. Koska teos päättyy lähes tarkalleen Yliopistovisan alkamiseen, mielenkiintoista on jokaisen luvun alkuun laitettu ”kysymys/vastaus”, joka kuvaa visan etenemistä ja kysymyksien oikeita vastauksia. Juonen eteneminen vaikuttaa siis tästä syystä Brianin ajatuksilta visan aikana, ikään kuin hän muistelisi miten hän tähän tilanteeseen päätyi.

Totta puhuen, valitsin kirjan kiireellä oppikirjan sivulta muun idean puutteessa. En odottanut romaanilta paljoa, mutta silti pidin kirjan lukemisesta. Kirja oli myös hyvin erilainen kuin kuvittelin. Siitä huolimatta pidin kirjasta. Voisin kai lukea romaanin uudestaan toisesta näkökulmasta huolellisemmin, koska moni asia jäi juonesta epäselväksi, ja jouduin tarkistelemaan niitä tätä kirjoittaessa.

Kirjan keskeisimmän asian tiivistää hyvin tämä kohta:
       ”Ilmoitustaululla on kirkkaanpunainen A4-kokoa oleva valokopio, jossa seisoo:

       Kymmenen pisteen kysymyksesi!

       Erotatko Sofokleen Sokrateesta?

       Pienen Karhun ruskeakarhusta?

       Tiedätkö, mitä ovat Carpe diem ja Habeas corpus?

       Uskotko, että pärjäät kovassakin pelissä?

       Miksi et siis tulisi Yliopistovisan karsintoihin?

       Kirjalliset kokeet ovat lyhyet (ja hauskat).

       Perjantaina lounasaikaan tasan kello yksi.

       Oppilaskunta, kokoushuone 6.

       Vaatii sitoutumista. Ei helppoheikeille tai onnenonkijoille.

       Vain älyköt saavat osallistua.

       Tätä haastetta minä en voi vastustaa”

(luin romaanin e-kirjana)

Yliopistoelämää ja juopottelua

Luin kirjan nimeltä Kaikki peliin joka on David Nichollsin kirjoittama teos ja alkuperäinen teos on vuodelta 2003 ja suomenkielinen teos on julkaistu vuonna 2013.

Kirja kertoo 19-vuotiaasta Brianista joka jättää parhaat kaverinsa ja lähtee yliopistoon. Yliopisto ei kuitenkaan kiinnosta yhtä paljon kuin juopottelu ja unelmien naisen saaminen, Alice Harbinsonin. Kun Brian tahtoo saavuttaa tavoitteensa, hän liittyy yliopistojen väliseen televisiokilpailuun, mihin Alicekin päätyy, joten Brian sitten tietysti tahtoo näyttää tietämyksensä Alicelle. Alice kuitenkin alkaa pyörittämään Briania joka haittaa opiskelua.
Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat Brian ja Alice. Tärkeinä sivuhenkilöinä on tietovisan kapteeni Patrick ja brianin vanhat kaverit. Kirjan aiheena on yliopistoikäisen nuoren miehen elämä ja kirja sijoittuu 1980-luvun puoliväliin Englantiin. Kirjassa on minä-kerronta, tietysti Brianin näkökulmasta.

Pidin kirjasta aluksi mutta kirjan loppupäässä Alicen Brianin ohjailu vain alkoi olemaan toistuvaa ja kirja kävi tylsäksi. En ehdottaisi kirjan lukemista muuten kuin jos on pakko, koska se vain toistaa itseään. Kirja saattaa vaikuttaa houkuttavalta, kuten se minulle vaikutti, mutta oli täysi floppi.

Kiera Cassin mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuudesta

”Kolmellekymmenelleviidelle tytölle Valinta on elämän mullistava mahdollisuus. – America Singerille Valintaan joutuminen on kuitenkin painajainen.”

Seitsemäntoistavuotias America Singer löytää itsensä kammoksumastaan Valinnasta ex-poikaystävänsä ja perheensä taloudellisen tilanteen painostamina. America suostuu Valintaan, koska hän saa sen avulla perheelleen rahaa. Eihän häntä kuitenkaan valittaisi tuhansien tyttöjen joukosta. Pian hän kuitenkin huomaa olevansa matkalla palatsiin kolmenkymmenenviiden muun Illean tulevan kuninkaan vaimoehdokkaan kanssa.

Illea on Neljännen maailmansodan jälkeiseen Pohjois-Amerikkaan sijoittuva valtio, jossa vallitsee monarkia ja vahva kastijako. Ammattikunnittain jaettuihin kasteihin synnytään, eikä niistä pääse kovin helposti pois. Yksi keino naisille on mennä naimisiin eri kastiin kuuluvan kanssa ja toinen on hallitsijoiden päätös muuttaa jonkun kastia.

America kuuluu kahdeksasta kastista viidenteen, taiteilijoihin. Viitoset tulevat maalauksillaan ja laulu- ja soittokeikoillaan toimeen, mutta ovat silti köyhiä. Kuutoset joutuvat tekemään raskasta työtä ja pitkää päivää tullakseen toimeen. American epäonneksi hänen poikaystävänsä Aspen, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin, on kuutonen. Aspen kuitenkin tajuaa, ettei hän halua kuutosen elämää Americalle.

Palatsissa Americalla on aikaa toipua särkyneestä sydämestään. Asiat eivät muutenkaan vaikuta niin kamalilta, kuin hän kuvitteli. Palatsissa America saa kerrankin syödä niin paljon kuin jaksaa ja hänen perheensä saa korvausta American palatsissa olosta. Juuri kun America alkaa päästä yli sydänsuruistaan ja hänen tunteensa prinssi Maxonia kohtaan kehittyvät, Aspen ilmestyy palatsiin.

Kiera Cassin Valinta on tavallaan aika ennalta arvattava. Tietenkin tämä saattaa johtua siitä, että Valinta-sarja on ollut aika esillä ja kirjoista on jo valmiiksi kuullut paljon. Uskon, että englannin kielisenä kirja olisi hieman parempi. Suomennos on välillä hieman outo, eikä teksti aina ihan kuulosta nuoren ihmisen ajatuksilta. Myös osa henkilöiden päätöksistä vaikuttaa erittäin epätodennäköisiltä ja vain turhan draaman luomisen takia kirjoitetuilta. Tällaisia kirjoja, joiden henkilöt eivät vaikuta täysin aidoilta, on välillä hieman turhauttavaa lukea.

Cassin luoma dystooppinen Illea on ajatuksena hieno, mutta kirjassa se jäi hieman naiivin kirjoitustavan ja kolmiodraaman alle. Kirjan tarina saattaisi toimia hieman aikuismaisemminkin kirjoitettuna, sillä hieman yllättävät kapinallishyökkäykset ja vakavat valtion ongelmat eivät oikein sovi kirjan teemaan. Kevyenä lukemisena, millaiseksi kirja on varmasti tarkoitettukin, se on erittäin hyvä.

Valinta-sarjaan kuuluu viisi kirjaa. Kolme ensimmäistä kirjaa kertoo Valinnasta, jossa America on mukana ja kaksi viimeistä kertovat seuraavan sukupolven Valinnasta. Kiera Cass on kirjoittanut myös pienoisromaaneja Valinta-sarjan muiden henkilöiden näkökulmasta ja elämästä ennen ensimmäisen kirjan alkua.

Akseli Delikouraksen luoma Nörtti

Luin Aleksi Delikouraksen kirjoittaman romaanin Nörtti (2014, Otava) joka on kertovaa tekstilajia. Kirja kertoo nuoresta pojasta joka käy läpi teini-iän asioita. Kirja oli kirjoitettu päiväkirja muotoon.

Kirjassa päähenkilönä on DragonSlayer666, ja siinä kerrotaan hänen elämästään, jota kuvataan minä kertojan asemasta. Kirjan muita keskeisiä henkilöitä ovat DragonSlayerin eli Dragon lisäksi Jake, Hege91, Pinokkio, Krista, Jorgos ja Mikkihiiri,. Kaikista kirjan henkilöistä ei kerrota oikeaa nimeä, vaan käytetään nettinimiä. Kirja on kerrottu Dragon näkökulmasta ja kirjoitettu päiväkirjamuodossa. Kirjan teema on koulukiusaaminen, koska kirjassa Dragoa kiusataan ja Kohdellaan kaltoin, vaikka hänkin kohtelee muita huonosti.

Dragon koulunkäynti ei suju kuin ruusuilla tanssien, vaan hän joutuu todella suuriin vaikeuksiin. Drago ottaa kuula-aseen kouluun mukaan ja saa koulusurmaajan maineen, vaikka ei satuttanutkaan ketään. Hän myöskin pitää pelaamisesta niin paljon, että on valmis lintsaamaan tunneilta, vain pelatakseen Runescapea ja Batlefieldiä, jotka ovat tietokonepelejä.

Päähenkilö tekee mielestäni paljon todella huonoja valintoja. Esimerkkinä opettajalle päin naamaa vittuilu, lintsaaminen ja liiallinen pelaaminen. Mutta hän tekee myös todella hyviä päätöksiä, kuten cooperin testissä juoksun huolellinen suunnittelu, jonka ansiosta hän juoksi 3300 metriä. Dragon puhetapa on todella nopeaa ja riidanhaluista, mutta myös ovelaa. Drago on myös jääräpää, kun hän päättää jotakin hän tekee sen, eikä aio muuttaa mieltään missään tapauksessa. Tämän takia kirjaa oli hauska lukea, koska tietenkään nuori teinipoika ei aio säästellä sanojaan, kun jokin asia ärsyttää.

Jos minun pitäisi kuvailla kirjan lukukokemusta yhdellä sanalla, sanoisin varmastikin ensimmäiseksi: mahtava! Kirja oli tapahtumarikas ja koko ajan sai miettiä, mitä tulee tapahtumaan ja mitä siitä seuraa sen jälkeen. Mieleenpainuvin hetki kirjasta oli, kun Drago oli Jaken kotibileissä, missä hän sitten meni tekemään kaikkea tyhmää. En nyt halua paljastaa kaikkea, mutta muistan kohdan parhaiten ehkä sen takia, että nauroin ja olin myös järkyttynyt samaan aikaan. Pidin kirjasta, koska se kuvaa osittain minua. En pidä aina koulunkäymisestä, pelaan paljon ja ajattelen ihmisistä joskus samalla tavalla kuin Drago, tämän takia päähenkilöön oli helppo samaistua.

Kirja on todella uskottava, koska se on tositarina. DragonSlayer666:sta löytyy jopa videoita Youtubesta. Kirjoittaja Aleksi Delikouras on kirjoittanut kirjan Dragon päiväkirjan perusteelta, ja ainoastaan kirjoittanut tekstin puhtaaksi.

Läpi yön on tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän

 

Terhi Rannelan vuonna 2014 julkaistu romaani ”Läpi yön” -on huikaisevan realistinen kertomus nuoren elämästä kaikkine ongelmineen, tunteiden vuoristoradasta jyrkkine laskuineen ja nousuineen, sekä syvää pohdintaa sisältävä kokoelma suurimpia elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Samalla se on muistutus siitä, että unelmat voivat kantaa meidät suurimpienkin vaikeuksien yli ja mikään ei ole mahdotonta kun on tarpeeksi sisukas.

Romaani kertoo tytöstä nimeltä Maria Järvi. Tai tarkemmin sanottuna hän kertoo tarinansa itse päiväkirjan muodossa. Maria on yrittänyt itsemurhaa ja kirja alkaa siitä, että hän on päässyt sairaalasta kotiin. Ensin hän tuntee iloa, ajattelee, että maailma on kaunis ja kaikki voi muuttua paremmaksi. Mutta seuraavana päivänä vajotaan taas pohjalle, kun vanhemmat aloittavat riitelyn ja isä juomisen. Aluksi kirja saa iloitsemaan ja eläytymään onneen, mutta pian sen jälkeen itketään ja kovaa! Tämä kuvastaa mielestäni hyvin vakavaa masennusta, jota kirja päähenkilö sairastaa. 

”Koska kanssanne eläminen on aika ajoin yhtä helvettiä, toivon, että minulla olisi EDES YKSI PAIKKA, jossa saan olla rauhassa. Päiväkirja on minulle nimenomaan paikka, jonne pääsen teitä hetkeksi pakoon”, näin kirjoittaa Maria kirjan sivulla 150. Viesti on tarkoitettu tytön perheenjäsenille, joiden tämä tietää joskus lukeneen päiväkirjaansa. Katkelma myös tuo esille sen tosiasian, että Marian kotona ei mene ollenkaan hyvin. Tyttö esittää kovaa ja ajattelee sen ehkä olevan välttämätöntä, jotta häntä ei satutettaisi enempää. Tosiasiassa hän on kuitenkin hyvin herkkä ja haavoittuvainen.

Kirjoittaminen on Marian pakokeino… ja pelastus. Päiväkirjaansa hän purkaa vihan, katkeruuden, surun ja epätoivon. Toinen pakokeino on musiikki. Marian kuuntelemia kappaleita kerrotaan tiuhaan tahtiin ja myös niiden avulla pääsee hyvin kiinni mielentilaan, jossa hän on. Kaikista merkinnöistä paistaa aina läpi vahva tunne ja pohdinta, mikä tekee juonesta hyvin kiinnostavan. Harvoin lukiessani kirjaa törmään niin usein lauseisiin ja ajatuksiin, jotka tuntuvat niin suurilta oivalluksilta, kuin tämän kirjan kohdalla!

Ihastuin päähenkilön sisukkuuteen ja haluun toteuttaa unelmansa. Vaikka hän on kokenut elämässään paljon pahaa ja vaikka vastoinkäymisiä tulee lisää, hän keskittää ajatuksensa muuhun. Huolimatta sisällään asuvasta vahvasta melankolisuudesta, tytön elämään mahtuu myös paljon onnellisia hetkiä, rakkautta ja heittäytymistä. Marian tapa pohdiskella asioita hyvin syvällisellä tavalla ja pyrkimys kehittyä paremmaksi ihmiseksi teki lukukokemuksesta erityisen mielenkiintoisen ja sai janoamaan aina seuraavaa ajatusta tai oivallusta.

Kirjaa lukiessa tulee vahva tunne siitä, että on itse päiväkirja, Marian ainoa uskottu, jolle voi kertoa aivan kaiken. Tämä varmasti vaikutti omalta osaltani siihen, että päähenkilön ajatuksiin pystyi eläytymään niin vahvasti. Itse voin nuorena sanoa, että kirjoittaja tietää millaista nuoren elämä on ja kuvailee nuoruuden eri vaiheita hyvin realistisesti. On hyvin taitavaa, kuinka päiväkirjamerkintöjen tyyli ja päähenkilön ajattelu muuttuivat radikaalisti hänen kasvaessaan vanhemmaksi.

Neiti Kunnianhimo. – Varmasti tuttu henkilö meille kaikille. Marian haaveena on tulla kirjailijaksi ja varsinkin alussa hän haluaa saavuttaa kuuluisuutta, olla se pienen sellukylän tyttö, jonka kaikki tuntevat.  Maria tekee päiväkirjassaan kunnianhimolleen hahmon ja kirjoittaa ylös keskusteluja joita käy tämän kanssa. Koulussa hän on hyvä, sillä kunnianhimo on niin suuri. Tällä kirjailija ehkä haluaa myös tuoda esille sitä, miten paha olo ja masentuneisuus voi olla piilossa hyvinkin syvällä, niin ettei se näy esimerkiksi koulumenestyksessä, ja näin aiheuttaa suurempaa tuhoa.

Juonen alusta lähtien tuntui että kaikki oli hyvin henkilökohtaista, jotenkin syvempää ja realistisempaa. Aitous on viety niin pitkälle, että tuntui kuin lukisin jonkun elämänkertaa ja aivan oikeaa päiväkirjaa, mikä on osittain tottakin, sillä kirjailija kertoo käyttäneensä omia nuoruudenaikaisia päiväkirjamerkintöjään. Päähenkilöön oli helppo samaistua ja hänet oppi tuntemaan äärimmäisen hyvin, sillä koko kirjan pääideana on kuvata hänen ajatuksiaan. Hauska plussa on myös kirjan viimeiset sivut, joihin on listattu päähenkilön pitämiä kirjoja, elokuvia, musiikkia ja runoja. Ne myös lisäävät entisestään aidon päiväkirjan tuntua.

Tiivistettynä ”Läpi yön” – on kertomus kasvamisesta nuoresta aikuiseksi, identiteetin etsimisestä, unelmien kartoittamisesta, suruista, iloista, rakkaudesta, kuolemasta, itsenäistymisestä, virheistä, ystävien merkityksestä, elämän tarkoituksesta… lähes kaikesta mikä on oleellista nuoren elämässä. Se synnytti valtavasti tunteita aitoutensa vuoksi ja jokaisen sivun ajatukset tuntuivat erityisiltä ja merkittäviltä. Kirja oli minulle lukukokemuksena yksi inspiroivimmista tähän asti ja antoi mietittävää hyvin paljon hyvin pitkäksi aikaa!

”Kirjoitan, kunnes kyyneleet lakkaavat valumasta. Kirjoitan itselleni voimia puhua tästä pystypäin, rohkeasti ja häpeämättä. Minä olen selviytyjä. Olen kerran väistänyt kuoleman. Kirjoitan itseni terveeksi. Kirjoitan itseni vahvaksi. Kirjoitan itseni onnelliseksi.”(Läpi yön, kirjan sivu 258)

Eugenidesin lumoava romaani nuoruuden kasvukivuista

”Semmoisesta ei toivu koskaan”, hän sanoi. ”Mutta sen kanssa oppii elämään.” (s. 168)

Luin Jeffrey Eugenidesin romaanin Virgin Suicides – Kauniina kuolleet (1993). Teoksen miljöö sijoittuu 1970-luvun Michiganin osavaltion eräälle esikaupunkialueelle. Kirjassa kuvaillaan Lisbonin perheen tyttärien elämiä, jotka jäävät hyvin traagisesti kesken. Kirjan viisi siskosta tulevat hyvin konservatiivisesta kodista. Heidän vanhempansa ovat erittäin ankaria ja tiukkoja, eivätkä vanhemmat suvaitse minkäänlaista väärinkäytöstä tyttöjen suunnalta. Kirja paljastaa paljon jo ensimmäisellä sivulla: jokainen tytöistä tulee tekemään itsemurhan. 

Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään Lisbonin sisarten tarina, vaan kirjan kertojat omaavat suuren roolin teoksessa. Romaanin kertojina toimii lauma poikia, jotka asuivat samassa naapurustossa kuin Lisbonin tytöt itsemurhien tapahtumahetkillä. Jokainen kertojista oli enemmän tai vähemmän rakastunut yhteen Lisbonin siskoksista. Pojat kuvasivat siskoksia kauniina olentoina, jotka ymmärsivät enemmän rakkaudesta kuin kukaan koskaan aiemmin. Kirja rakentuu poikien kokemusten, muistojen sekä myöhemmin hankittujen todisteiden ympärille. Poikien näkökulma on mielestäni parasta kirjassa, sillä se keventää huomattavasti kirjan raskasta aihetta. Kieli ei muutenkaan ole järin raskasta tai vaativaa, vaan suuremmalta osin kepeää ja hyvällä huumorilla höystettyä. 

Kauniina kuolleet kritisoi vahvasti konservatiivista kasvatusta, pitäen liian suojattua nuoruutta vahvana osatekijänä tyttöjen karmealle kohtalolle. Kertojana toimivat pojat tuovatkin esille sitä, kuinka tytöt eivät koskaan voineet vanhoillisten vanhempiensa takia vastata heidän rakkauteensa.  Kirjan teemana onkin vahvasti nuoruus sekä sen vaikeus. Rakkautta kuvataan kirjassa äärettömänä, minkä vuoksi sitäkin voisi pitää yhtenä kirjan teemoista. Kertojien rooli vaihtuu kesken kirjan tyttöjen huolettomista ”vakoilijoista” henkilöihin, joiden elämiin tyttöjen itsemurhat tulevat ikuisesti vaikuttamaan. Kyseistä romaania voisikin pitää eräänlaisena selviytymiskertomuksena, jonka päärooleissa naapuruston pojat ovat.

 

Pidin kirjasta erittäin paljon. Teoksen henkilöt olivat mielestäni hyvin mielenkiintoisia, eikä romaani käynyt hetkeksikään tylsäksi. Erityisesti mieleeni jäivät pohdinnat rakkaudesta, erilaisuudesta sekä vapaudesta. Kirja ei kuvaillut nuoruutta tavallisten henkilöiden silmin, vaan enemmänkin erikoislaatuisten yksilöiden kautta. Pidin myös siitä, kuinka kirja ei millään tavalla romantisoinut itsemurhaa, vaikka kirja rakentuikin sen ympärille. Kirja koettaakin ehkä viestiä, että aina on olemassa vaihtoehto itsemurhalle. 

Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka pitää pohdiskelusta. Kauniina kuolleet saa lukijansa ajattelemaan sitä, miten toimisi samaisissa tilanteissa. Teos saa lukijansa pohtimaan niin kirjan sisaria kuin kertojina toimivia poikiakin. Miten itse toimisi, jos olisi yksi kirjan sisarista? Entä miten pystyisi elämään tyttöjen itsemurhien kanssa, jos olisikin yksi kertojana toimivista pojista? Näihin kysymyksiin voi vastata vain lukemalla kyseisen romaanin.

nuorten elämästä kertova Mopo

Tuija Lehtisen Mopo(2005) on kevytlukuinen romaani kymmenestä pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka kokoontuvat eräälle hallille päivittäin korjaamaan ja virittämään mopojaan. Kirja kertoo hyvän tarinan vaihtaen aina välillä henkilöä, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan muodostaen ainutlaatuisen lukukokemuksen, jollaista mikään muu lukemani kirja ei tarjoa.













Kirjassa on monia tärkeitä henkilöitä, mutta heistä tärkeimmät ovat ehkä Juksu, Veeti ja Tomppa. Juonen keskeisimpiä käännekohtia ollee kun Juksu sekaantuu huumeisiin. Kirjan kertojaratkaisu on mielenkiintoinen, enkä ole törmännyt saman kaltaiseen kertojaan missään muussa kirjassa. En tosin lue sinänsä kovin paljon. Kertoja on "minäkertoja", jonka "minä" vaihtuu aina välillä. Kirjan tapahtumapaikka on todella syrjäinen joka sinänsä saattaa häiritä joitain lukijoita.

Itse pidän kirjaa erittäin hyvänä lukukokemuksena varsinkin sellaisille henkilöille jotka eivät lue kovin paljon kirjoja, koska mopo on todella helppolukuinen ja siinä ei ole paljoa turhaa jahkailua. Mielestäni kirjan paras kohta on se, kun Veeti myy pianon ostaakseen mopon.
"Yhtenä päivänä, kun mopokuume oli taas kovimmillaan, mä keksin ratkaisun mun ongelmaan. Piano oli mun. Mä myisin sen ja ostaisin mopon!"(s.19)
Kirjassa minua koen häirinneen ehkä hieman sen vanhanaikainen tuntu esimerkiksi puhelimien ja tietokoneiden, sekä lievästi myös katukuvan suhteen, mutta sen selittää tietysti kirjoitusvuosi 2005. Kirjan loputtua itselleni ainakin tuli olo, että kirja olisi yksi iso varoitus mopojen virityksen ja päihteiden vaaroista, mutta ei se kai välttämättä ole nuortenkirjalle huono ominaisuus. Kirjan nimi on mielestäni sopivan yksinkertainen ja osuva.

Markku Karpio: Houkutteleva Selviytymispeli

     
Selviytymispeli on kirjailija Markku Karpion kirjoittama nuorten Romaani, joka julkaistiin vuonna 2014. Irtisanomisia, luusereitten ja menestyjien lapsia, jänniyksiä sisältävä partiovaelus ja rakkautta. Vähintäänkin tämän kaiken sisältämä selviytymispeli, vetää lukijaa puoleensa monipuolisuudellaan.

Selviytymispeli kertoo ystävysten Oskun ja Jontun näkökulman aluuensa yhtiön Korpisalo manufacturingin tekemistä irtiinsamonisista ja siitä miten se vaikuttaa paikallisiin. Monesa perheessä joko toinen tai molemmat vanhemmat on irtisanottu ja tämä synnyttää Korpisalon kouluun nokkimisjärjesstyksen, jossa erottuu menestyjien ja luuserien lapset, mikä johtaa koulukaverien välien kiristymiseen.

Irtisanomisien ohella Jontu koulu- ja partiolaiskaverit lähtevät jännityksiä ja uusia käänteitä täynnnä olevalle partiovaellukselle. Vaelluksen tarkoituksena on auttaa Jontun serkkua ja partiolaisten ystävää Oskua. Poikien ollessa metsässä rankalla partiovaelluksella on Osku 

 makaa sängyn pohjalla koomassa viettämässä omaa rankkaa "selviytymispeliään".

Valitsin kirjan, koska luin tekstin, jossa mainittiin, että kirja olisi suomalainen versio näkäpelistä. Kirjan luettuani kuitenkin tiesin ettei näillä kahdella ei ollut mitää yhteistä. Tämän tulee huomaamaan jokainen, joka on lukenu tai katsonut Nälkäpeli-sarjaa.En kuitenkaan sanoisi, että kirja olisi ollut aivan huono vaikka se ei täyttänytkään odotuksiani

Oskun kooma irtisanomiset, koulukavereitten kireät välit. Kaikesta tsätä huolimatta Karpio oli saanut hivutettua kaiken draaman ja synkkyyden keskelle huumoria, joka kevensi kirjaa hieman.Hyvän esimerkin saammekin heti kirjan alusta, missä karpio kirjoittaa: "Minä olen paketti. Tajuttomaksi huumattu paketti, joka ei kuule, näe tai haista mitään." Tilanteen synkkydestä huolimatta Karpio ilmaisee tilanteen näin, mikä  mielestäni parantaa kirjaa.

Vaikka olenkin antanut hyvin positiivisen kuvan lukukokemuksestani oli kirjassa myös paljon parannettavaa. Tarina alkoi  toistaa itseään joissain vaiheissa ja tarinan tapahtumat olivat hyvin epäselviä, eikä tapahtumien kulusta saanut mielestäni selvää. Kirjan otsikko on osittain harhaanjohtava, mutta samalla hyvin kirjalle sopiva. Otsikosta saa juuri kuvan, että kirja voisi jotenkin liittyä Nälkäpeli-sarjaan, mutta samalla otsikko kuvaa kirjan tapahtumia, jossa jokainen osapuoli on omassa "selviytymispelissään".

Kaikesta huolimatta kirja oli ihan hyvä lukukokemus, sillä teksti on selkeää ja kypsää, miksi suosittelenkin tätä kaikille enkä pelkästään nuorille lukijoille. Arvosanaksi antaisin 7/10 ja voisin kyllä lukea Karpion muitakin teoksia, jos niistä jokin tulee joskus minua vastaan ja päätän sen kirjastonhyllyltä ottaa.

Niklas Vieno

Väkivaltaa ja rakkautta teoksessa Että hän muistaisi saman

         

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on nuorten kirja vuodelta 2005, jossa päähenkilö Anna kirjoittaa päiväkirjaa ja muistelee oman ja Amerikasta muuttaneen poikaystävänsä perheen historiaa. Molemmilla on hyvin synkkiä ja samankaltaisia muistoja lapsuudestaan.

  Annan perheeseen kuuluu Isä, äiti ja veli Joona. Kirjassa Annan veli Joona sairastuu pahasti ja joutuu mielisairaalaan. Suurin syy tähän varmaankin on heidän isänsä väkivaltaisuus Joonaa kohtaan. Pienenkin virheen kun Joona teki niin isä suuttui siitä tosi paljon ja hakkasi Joonan ihan mustelmille ja verille. Kirjassa Joona uhkaakin tappaa isänsä ja sanoo että jonain päivänä hän sen tekeekin. Kirjassa käsitellään myös Annan poikaystävää Iania joka on tullut maailman toiselta puolelta Yhdysvalloista. Ianin isä oli palvellut Yhdysvaltoja Vietnamin sodassa ja tämän seurauksena hänen isänsä menettikin mielenterveytensä. Iania ahdistaa hyvin paljon tämä hänen isänsä kohtalo. Hän toivoo että Yhdysvallat eivät olisi ikinä edes lähettäneet sotilaita Vietnamiin ja hänen isänsä olisi pysynyt samana kuin ennenkin. Kirjassa sijoitutaan myös siihen aikaan kun WTC –tornit romahtivat New Yorkissa ja tämä vaivaa Ianin päätä paljon. Hän toivookin että saisi puhua ihmisten kanssa tästä ilman että hänen kotimaansa leimattaisiin sotahulluksi. Hän sanookin kirjassa, kun hän näkee WTC-Tornien tuhoutuvan että. ”Kaikki vihaavat meitä” (s.96)

  Kirja käsittelee hyvin henkilöiden nuoruutta ja nykyhetkeä heidän elämässään, ja tarinankerronta on hyvin tehty. Kirjassa yhdistyy henkilöiden nuoruus ja nykyhetki. Ekassa kappaleessa voidaan kertoa Annan elämästä kun hän on jo aikuinen ja hän muistelee lapsuuttaan viiniä juoden. Toisessa kappaleessa taas sijoitutaankin Annan lapsuuteen ja siihen perheväkivaltaiseen perheeseen missä hän asui koko lapsuutensa ja mikä ahdistaa häntä niin paljon, että hänen tekee oikein pahaa muistella omaa lapsuuttaan, minkä pitäisi olla yksi elämän parhaimmista ajoista. Kaikista eniten Annaa harmittaa hänen veljensä Joonan tilanne. Hän toivoisi, että Joona muistaisi sen iloisen joulun kun he olivat pieniä sen saman minkä Annakin muistaa. Tästä tulee myös kirjan nimikin. Kirjassa Annan harteille on annettu suuri velvollisuus ja huolen paino pitää huolta veljestänsä ja suojella häntä kaikesta mitä eteen tulee.

  Elina Hirvosen kirja kertoi mielestäni hyvin, miten perheväkivaltaisuus voi vaikuttaa lapseen ja nuoreen ja minkälaista se elämä on perheessä jossa pahoinpidellään. Tässä kirjaa lueskellessa alkaa miettimään, että onko Hirvonen itse kokenut tälläisen lapsuudessaan tai joku hänen läheisensä? Tarina kuulostaa niin todelta ja kirjaa haluaa vain lukea lisää. Kirja herättää myös paljon tunteita kun sitä lukee. Se pistää miettimään paljon asioita kirjasta sekä oikeasta maailmasta.

  

Itse pidin kirjasta paljon ja suosittelen sitä kaikille. Kirjan kieli oli hyvin helppolukuista ja tarina eteni kirjassa hyvin. Aina kun lopetti kirjan lukemisen niin ei jaksanut enää odottaa, että pääsee taas tarttumaan tähän kirjaan. Sitä alkaa heti ajattelemaan kirjan henkilöitä, kun lopettaa lukemisen. Miksi näin kävi heille, miksi heidän omaisille piti tapahtua näin, olisiko heillä ollut mahdollisuus parempaan nuoruuteen, mitä jos minä olisin samassa asemassa kuin he olivat?