Ennalta-arvaamaton Kohellusta korkokengissä

Luin Holly Smalen kirjoittaman Kohellusta korkokengissä (2013). Smale on kirjoittanut minäkertojana 15-vuotiaasta tytöstä nimeltä Harriet, joka on mallintöitä tekevä nörtti.

Harriet saa kutsun Tokioon mallikeikalle. Vanhemmat kuitenkin kieltävät Harrieta lähtemästä. Poikaystävä panee suhteen katkolle, ja paras ystävä Nat lähtee Ranskaan. Kuitenkin Harriet pääsee onnekseen lähtemään Tokioon isoäitinsä kanssa ja kesäloma on pelastettu. Tokiossa kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Kirjassa on kuvattu hyvin sitä, että Harriet on nörtti. Vuoropuheluissa Harriet usein täsmentää vähänkin puutteellista tietoa tai kertoo muuten ajankohtaisista asioista täsmällisesti. Se sopii hyvin tähän kirjaan. "Tiesitkö, että todennäköisyys joutua lento-onnettomuuteen on pienempi kuin 0,00001 prosenttia?" (s. 114)

Kirja ei ole sellainen, mistä tykkään erityisemmin, mutta se on paras lukemani nuortenkirja. Kirjassa ei voi tietää, mitä Harrietille tapahtuu, vaan asiat muuttuvat yhtäkkiä aivan toisenlaisiksi. Pidän siitä, että kirjassa tapahtuu kaikenlaista, koska on kiva miettiä tapahtumien kulun mahdollisuuksia.

Harrietin ja Natin kasvunkin huomaa kirjassa. Kirjassa he epäilevät vähän holtittomasti toisia ihmisiä sabotoijiksi ja pettäjiksi. Oli kiva lukea siitä, kun yhtenä päivänä Harrietin mielestä Nat on pistänyt välit poikki ja toisena päivänä hän on maailman paras ystävä. Tulee hyvä mieli, kun asiat kääntyvät onnellisiksi.

Kirja kuvaa vielä hyvin asiantuntevalta ihmiseltä mallimaailmaa, kirjoittaja on itse ollut malli ja kirjoitti kirjan oman elämänsä pohjalta. Pidän siitä, että pääsin seuraamaan vähän epätavallisempaa työtä. Oli mukava päästä kirjan myötä samalla tutustumaan, mitä kulissien takana oikein tapahtuu.

En pidä siitä, että kirjan vuoropuheluissa on välillä muutama virke japania. Tuntui, että tilanne jäi jotenkin epäselväksi, kun ei ymmärtänyt mitään. En pidä myöskään sellaisista kohdista, jossa ei tapahdu kirjan etenemisen kannalta mitään oleellista. Se on mielestäni aika raskasta luettavaa.

Kirjassa huomasi, että vaikka kaikki ei mene niin kuin haluaa, kaikki järjestyy kuitenkin myöhemmin aivan hyvin. Hetkellisiä alamäkiä tulee kaikille ja niistä noustaan ylös. On mukava lukea toisten kommelluksista, jolloin ei ajattele, että on itse ainoa tyhmä, vaan huomaa muidenkin nuorten kokevan samankaltaisia asioita.

Koskettava Heli Hyvösen kirjoittama Ei keijut kenkiä käytä

Pahoittelut Filmora tekstistä.

Kiitos!

Stiletinterällä

"Kun ihminen ei voi valita, hän lakkaa olemasta ihminen"

Tulevaisuuden Lontoon kadut ovat veren tahrimat. Ne on vallannut ultraväkivalta, korruptio ja nuorisojengien keskinäiset kahakat. Viisitoistavuotias Alex ja hänen kaverinsa viettävät iltansa hakaten, tuhoten, ryöstäen ja raiskaten. Miksikö? No koska huvittaa.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini (1962) kertoo tarinansa nimenomaan Alexin silmin. Hänelle väkivalta on pakkomielle, josta hän nauttii suuresti. Alex jengeineen jättää uhrinsa henkihieveriin kadulle ja onnistuu aina luikahtamaan pakoon, lahjoen ihmiset valehtelemaan puolestaan. Kerran kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin pitää. Alex yksin ei ehdi karkuun. Poliisit nappaavat hänet vihdoin, ja kun ”käsittelyn saanut” kuolee, Alex passitetaan vankilaan. Muutaman linnaviikon jälkeen hänelle tarjoutuu uusi mahdollisuus. Alex otetaan valtion parantavaan hoitoon, jossa hänet pakotetaan katsomaan ultraväkivaltaisia filminpätkiä. Samalla käsivarsipistokset varmistavat, että hoitojen lakattuakin Alex tulee sairaaksi jo ajatuksestakin väkivallasta. Mutta onko Alex oikeasti parantunut? Vai onko hänestä vain tullut pelinappula valtion omassa poliittisessa pelissä, kellopeli, jolla ei ole omaa tahtoa?

Mielestäni Alex on virkistävä päähenkilö, sillä häneltä tuntuu puuttuvan kokonaan omatunto. Hän on vain niin paha, että hän on jollain oudolla tavalla todella inhimillinen. Sillä voiko Alexia kuitenkaan sanoa julmaksi, kun kaikki muut ovat yhtä julmia? Lontoossa vallitsevat viidakon lait: se, joka ei hakkaa, tulee hakatuksi. Ehkä Alexilla on ollut vain yksi vaihtoehto. Hän on syntynyt yhteiskunnan omaksi kellopeliksi, niin hyvässä kuin pahassakin.

Vähän yllättäen, Alex rakastaa klassista musiikkia, jota hän huudattaa kaiuttimistaan samalla fantasioiden väkivaltaisuuksista. Musiikki toimii tärkeänä kontrastina, kun Alexia kidutetaan filminpätkillä: kun hänet pakotetaan katsomaan natsien julmuuksia, hänelle rakas Beethoven alkaa soida. ”Hoitojen” loputtuakin Alex ajautuu hulluuden partaalle, kun musiikin kuuleminen tekee hänet heti heikoksi ja sairaaksi.

Kirjan kielen tekee mielenkiintoiseksi sen oma, osin venäjän kieleen perustuva murre. Ns. nadsatia käyttävät vain nuoret, mikä luo suuren kuilun sukupolvien välille. Murteella puhuu myös Alex, joka on teoksen minäkertoja.

Kirjan miljöö on dystopinen Lontoo. Päivisin kaduilla kulkevat väkivaltaan taipuvaiset poliisit, öisin kaupunki kuuluu nuorille. Yhteiskunta on mätä ja kiero. Se saa miettimään, onko Alex isovelimäisen yhteiskunnan oma tuotos, vai onko katuväkivallan alakulttuuri luonut itselleen ansaitsemansa hallinnon.

Kuten sanottu, silmitöntä väkivaltaa ei teoksesta puutu. ”Toveri veri” tihkuu sivujen läpi kirjan alusta loppuun. Väkivalta ei omasta mielestäni muuttunut mässäilyksi, vaan se oli vain olennainen osa teosta ja sen aihepiiriä.

 Teoksen hieman kumma nimi liittyy vahvasti omasta mielestäni keskeisimpään teemaan eli vapauteen. Burgess haastaa lukijan pohtimaan, onko parempi valita paha vai olla pakotettu olemaan hyvä. Entä mitä tehdä, kun oikeita vaihtoehtoja ei ole?

 Myös nuoruus on yksi kirjan kantavia teemoja. Alex alkaa aikuistua kirjan loppuvaiheessa, ja tajuaa olevansa liian vanha elämään kuin ennen. Mitään täysmuutosta on turha odottaa, lähinnä Alexin järjen ääni alkaa heräillä ja hän alkaa ymmärtää, mitä hänen kannattaa tehdä.

Lukukokemuksena Kellopeliappelsiini oli ainakin minulle mieluisa. Kirjan äärimmäinen väkivalta ja Alexin tapa kertoa asioista saivat sen tasapainoilemaan koomisen ja sairaan välillä. Oma slangi teki teoksesta työlään lukea aluksi, mutta tyyliin tottui melko nopeasti. Pidin siitä, miten paljon kirja antoi ajattelemisen aihetta. Väittäisin, että kirjasta saa eniten irti sen jo luettuaan – se nimittäin jää mieleen. Kirjassa on paljon yksityiskohtaisia väkivaltakohtauksia ja rivoa kielenkäyttöä, mistä jotkut voivat pahastua. Muille voin ehdottomasti suositella kirjaa.

Ihan sairas rakkaustarina – Tähtiin kirjoitettu virhe

 Moni on varmasti kuullut sanottavan John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen olevan erilainen rakkaustarina, ja sitä se todellakin on.

 

Hazel Grace on vuosia syöpää sairastanut 16-vuotias tyttö, jonka elämä pyörii lähinnä lääkkeiden, hengityskoneen ja Netfliksin ympärillä. Vaikka kärsivälliset vanhemmat rakastaisivat kuinka, ei mikään poista sitä tosiasiaa, että kun portaat salpaavat hengen kuin vuorikiipeily, on normaalin teinin elämä kaukana toiveissa. Uutta valoa ilmaantuu kuitenkin Hazelin elämään, kun hän tapaa noin 1,4 jalkaa omaavan Augustuksen ja pian nuoret alkavat viettää aikaa yhdessä lempikirjojaan vaihtaen. Sen enempää ei liene soveliasta spoilata, mutta kuten muissakin Greenin kirjoissa, onni on kukassaan vain hetken. 

                                      Kannattaa varata nenäliinapaketti viereen, sillä jos kyynelkanavasi suinkin toimivat, niille on tarvetta

Pidin kovasti kirjan kielestä että tapahtumien kulusta. Useimmiten varsinkin nuortenkirjat alentuvat kuluneeseen kaavaan, jossa koko kirja tuntuu kuin lämmittelyltä ja mielenkiintoinen loppujännitys pakkautuu viimeisille sivuille, ja varsinkin traagisissa tapauksissa lopun kuolemat jätetään viime metreille. Näin ei tähtiin kirjoitetussa virheessä onneksi käynyt, vaan kirja on mielenkiintoinen alusta loppuun ja niin kutsuttuihin huippukohtiin päästään jo puolenvälin tienoilla. Kirjassa on myös rutkasti ironiaa eikä se koostu pelkästään nenäliinatunnelmasta.

Kirja avartaa ennen kaikkea syövän asettamat rajoitteet ja sai minut ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että tuo voisi olla yhtä hyvin minun elämäni, sillä sairaus ei katso ulkonäköön. Kirja sai minut myös miettimään elämää ja sen oikeudenmukaisuutta

                                                

Hyvin poikkeuksellisesti uskalsin suositella tätä nuortenkirjaan kirjaa jopa äidilleni, sillä sen kerrontatyyli poikkeaa nuortenkirjojen tavanomaisesta, hieman yksinkertaisesta ja teennäisestä maailmasta. Tähtiin kirjoitettu virhe ei kaunistele, se kertoo todellisuudesta, eikä todellisuus aina ole kaunista. Ennen kaikkea kirja on kaunis tarina kahdesta nuoresta, jotka ovat löytäneet sen mitä eivät vielä ole ehtineet menettää.

Kertomus hieman erilaisesta yliopistoelämästä

Olen lukenut David Nichollsin romaanin ”Kaikki peliin” (alkuperäiskielellä 2003, suomennettu 2012). Kirja kertoo juuri yliopiston aloittaneesta Brian Jacksonista, joka päästyään älyllisesti itselleen sopivampaan paikkaan, pitää silti yhteyttä vanhoihin kavereihinsa ja juhlii niin kuin ennenkin. Kun hän ei voi vastustaa haastetta ilmoittautua yliopistojen väliseen tietovisaan eli Yliopistovisaan, hän tapaa kauneimman naisen jonka hän on ikinä nähnyt, korkeasti koulutetun Alice Harbinsonin, ja tajuaa visan olevan täydellinen mahdollisuus näyttää älynsä hurmatakseen Alicen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun puolivälin Englantiin. Tapahtumat nähdään minä-kerrontana Brianin silmin, ja hänen lisäkseen keskeisiä henkilöitä ovat esimerkiksi Alice, josta kerroinkin, Brianin vanhat kaverit Tone ja Spencer, Yliopistovisan kapteeni Patrick, visan joukkueeseen kuuluvat Rebecca ja Lucy, ja Brianin kämppäkaverit Marcus ja Josh. Koska romaanin tapahtumat sijoittuvat Englantiin, henkilöiden ajatuksissa näkyy lievästi eri yhteiskuntaluokkien erot ja kuinka ”noin korkeasti koulutetun hurmaamiseen vaaditaan paljon”. Kirjan teemana voisi siis mahdollisesti pitää yhteiskuntaluokkien eroja, onhan Brian tullut työväkiperheestä ja hänen ystävänsäkin ovat ”alempiluokkaisia”. Romaanin kirjoitustavassa kiinnostavia ovat erittäin yksityiskohtainen tunteiden, ajatusten ja ihmisten kanssakäymisen kuvaaminen. Koska teos päättyy lähes tarkalleen Yliopistovisan alkamiseen, mielenkiintoista on jokaisen luvun alkuun laitettu ”kysymys/vastaus”, joka kuvaa visan etenemistä ja kysymyksien oikeita vastauksia. Juonen eteneminen vaikuttaa siis tästä syystä Brianin ajatuksilta visan aikana, ikään kuin hän muistelisi miten hän tähän tilanteeseen päätyi.

Totta puhuen, valitsin kirjan kiireellä oppikirjan sivulta muun idean puutteessa. En odottanut romaanilta paljoa, mutta silti pidin kirjan lukemisesta. Kirja oli myös hyvin erilainen kuin kuvittelin. Siitä huolimatta pidin kirjasta. Voisin kai lukea romaanin uudestaan toisesta näkökulmasta huolellisemmin, koska moni asia jäi juonesta epäselväksi, ja jouduin tarkistelemaan niitä tätä kirjoittaessa.

Kirjan keskeisimmän asian tiivistää hyvin tämä kohta:
       ”Ilmoitustaululla on kirkkaanpunainen A4-kokoa oleva valokopio, jossa seisoo:

       Kymmenen pisteen kysymyksesi!

       Erotatko Sofokleen Sokrateesta?

       Pienen Karhun ruskeakarhusta?

       Tiedätkö, mitä ovat Carpe diem ja Habeas corpus?

       Uskotko, että pärjäät kovassakin pelissä?

       Miksi et siis tulisi Yliopistovisan karsintoihin?

       Kirjalliset kokeet ovat lyhyet (ja hauskat).

       Perjantaina lounasaikaan tasan kello yksi.

       Oppilaskunta, kokoushuone 6.

       Vaatii sitoutumista. Ei helppoheikeille tai onnenonkijoille.

       Vain älyköt saavat osallistua.

       Tätä haastetta minä en voi vastustaa”

(luin romaanin e-kirjana)

Yliopistoelämää ja juopottelua

Luin kirjan nimeltä Kaikki peliin joka on David Nichollsin kirjoittama teos ja alkuperäinen teos on vuodelta 2003 ja suomenkielinen teos on julkaistu vuonna 2013.

Kirja kertoo 19-vuotiaasta Brianista joka jättää parhaat kaverinsa ja lähtee yliopistoon. Yliopisto ei kuitenkaan kiinnosta yhtä paljon kuin juopottelu ja unelmien naisen saaminen, Alice Harbinsonin. Kun Brian tahtoo saavuttaa tavoitteensa, hän liittyy yliopistojen väliseen televisiokilpailuun, mihin Alicekin päätyy, joten Brian sitten tietysti tahtoo näyttää tietämyksensä Alicelle. Alice kuitenkin alkaa pyörittämään Briania joka haittaa opiskelua.
Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat Brian ja Alice. Tärkeinä sivuhenkilöinä on tietovisan kapteeni Patrick ja brianin vanhat kaverit. Kirjan aiheena on yliopistoikäisen nuoren miehen elämä ja kirja sijoittuu 1980-luvun puoliväliin Englantiin. Kirjassa on minä-kerronta, tietysti Brianin näkökulmasta.

Pidin kirjasta aluksi mutta kirjan loppupäässä Alicen Brianin ohjailu vain alkoi olemaan toistuvaa ja kirja kävi tylsäksi. En ehdottaisi kirjan lukemista muuten kuin jos on pakko, koska se vain toistaa itseään. Kirja saattaa vaikuttaa houkuttavalta, kuten se minulle vaikutti, mutta oli täysi floppi.

Kiera Cassin mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuudesta

”Kolmellekymmenelleviidelle tytölle Valinta on elämän mullistava mahdollisuus. – America Singerille Valintaan joutuminen on kuitenkin painajainen.”

Seitsemäntoistavuotias America Singer löytää itsensä kammoksumastaan Valinnasta ex-poikaystävänsä ja perheensä taloudellisen tilanteen painostamina. America suostuu Valintaan, koska hän saa sen avulla perheelleen rahaa. Eihän häntä kuitenkaan valittaisi tuhansien tyttöjen joukosta. Pian hän kuitenkin huomaa olevansa matkalla palatsiin kolmenkymmenenviiden muun Illean tulevan kuninkaan vaimoehdokkaan kanssa.

Illea on Neljännen maailmansodan jälkeiseen Pohjois-Amerikkaan sijoittuva valtio, jossa vallitsee monarkia ja vahva kastijako. Ammattikunnittain jaettuihin kasteihin synnytään, eikä niistä pääse kovin helposti pois. Yksi keino naisille on mennä naimisiin eri kastiin kuuluvan kanssa ja toinen on hallitsijoiden päätös muuttaa jonkun kastia.

America kuuluu kahdeksasta kastista viidenteen, taiteilijoihin. Viitoset tulevat maalauksillaan ja laulu- ja soittokeikoillaan toimeen, mutta ovat silti köyhiä. Kuutoset joutuvat tekemään raskasta työtä ja pitkää päivää tullakseen toimeen. American epäonneksi hänen poikaystävänsä Aspen, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin, on kuutonen. Aspen kuitenkin tajuaa, ettei hän halua kuutosen elämää Americalle.

Palatsissa Americalla on aikaa toipua särkyneestä sydämestään. Asiat eivät muutenkaan vaikuta niin kamalilta, kuin hän kuvitteli. Palatsissa America saa kerrankin syödä niin paljon kuin jaksaa ja hänen perheensä saa korvausta American palatsissa olosta. Juuri kun America alkaa päästä yli sydänsuruistaan ja hänen tunteensa prinssi Maxonia kohtaan kehittyvät, Aspen ilmestyy palatsiin.

Kiera Cassin Valinta on tavallaan aika ennalta arvattava. Tietenkin tämä saattaa johtua siitä, että Valinta-sarja on ollut aika esillä ja kirjoista on jo valmiiksi kuullut paljon. Uskon, että englannin kielisenä kirja olisi hieman parempi. Suomennos on välillä hieman outo, eikä teksti aina ihan kuulosta nuoren ihmisen ajatuksilta. Myös osa henkilöiden päätöksistä vaikuttaa erittäin epätodennäköisiltä ja vain turhan draaman luomisen takia kirjoitetuilta. Tällaisia kirjoja, joiden henkilöt eivät vaikuta täysin aidoilta, on välillä hieman turhauttavaa lukea.

Cassin luoma dystooppinen Illea on ajatuksena hieno, mutta kirjassa se jäi hieman naiivin kirjoitustavan ja kolmiodraaman alle. Kirjan tarina saattaisi toimia hieman aikuismaisemminkin kirjoitettuna, sillä hieman yllättävät kapinallishyökkäykset ja vakavat valtion ongelmat eivät oikein sovi kirjan teemaan. Kevyenä lukemisena, millaiseksi kirja on varmasti tarkoitettukin, se on erittäin hyvä.

Valinta-sarjaan kuuluu viisi kirjaa. Kolme ensimmäistä kirjaa kertoo Valinnasta, jossa America on mukana ja kaksi viimeistä kertovat seuraavan sukupolven Valinnasta. Kiera Cass on kirjoittanut myös pienoisromaaneja Valinta-sarjan muiden henkilöiden näkökulmasta ja elämästä ennen ensimmäisen kirjan alkua.