Stiletinterällä

"Kun ihminen ei voi valita, hän lakkaa olemasta ihminen"

Tulevaisuuden Lontoon kadut ovat veren tahrimat. Ne on vallannut ultraväkivalta, korruptio ja nuorisojengien keskinäiset kahakat. Viisitoistavuotias Alex ja hänen kaverinsa viettävät iltansa hakaten, tuhoten, ryöstäen ja raiskaten. Miksikö? No koska huvittaa.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini (1962) kertoo tarinansa nimenomaan Alexin silmin. Hänelle väkivalta on pakkomielle, josta hän nauttii suuresti. Alex jengeineen jättää uhrinsa henkihieveriin kadulle ja onnistuu aina luikahtamaan pakoon, lahjoen ihmiset valehtelemaan puolestaan. Kerran kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin pitää. Alex yksin ei ehdi karkuun. Poliisit nappaavat hänet vihdoin, ja kun ”käsittelyn saanut” kuolee, Alex passitetaan vankilaan. Muutaman linnaviikon jälkeen hänelle tarjoutuu uusi mahdollisuus. Alex otetaan valtion parantavaan hoitoon, jossa hänet pakotetaan katsomaan ultraväkivaltaisia filminpätkiä. Samalla käsivarsipistokset varmistavat, että hoitojen lakattuakin Alex tulee sairaaksi jo ajatuksestakin väkivallasta. Mutta onko Alex oikeasti parantunut? Vai onko hänestä vain tullut pelinappula valtion omassa poliittisessa pelissä, kellopeli, jolla ei ole omaa tahtoa?

Mielestäni Alex on virkistävä päähenkilö, sillä häneltä tuntuu puuttuvan kokonaan omatunto. Hän on vain niin paha, että hän on jollain oudolla tavalla todella inhimillinen. Sillä voiko Alexia kuitenkaan sanoa julmaksi, kun kaikki muut ovat yhtä julmia? Lontoossa vallitsevat viidakon lait: se, joka ei hakkaa, tulee hakatuksi. Ehkä Alexilla on ollut vain yksi vaihtoehto. Hän on syntynyt yhteiskunnan omaksi kellopeliksi, niin hyvässä kuin pahassakin.

Vähän yllättäen, Alex rakastaa klassista musiikkia, jota hän huudattaa kaiuttimistaan samalla fantasioiden väkivaltaisuuksista. Musiikki toimii tärkeänä kontrastina, kun Alexia kidutetaan filminpätkillä: kun hänet pakotetaan katsomaan natsien julmuuksia, hänelle rakas Beethoven alkaa soida. ”Hoitojen” loputtuakin Alex ajautuu hulluuden partaalle, kun musiikin kuuleminen tekee hänet heti heikoksi ja sairaaksi.

Kirjan kielen tekee mielenkiintoiseksi sen oma, osin venäjän kieleen perustuva murre. Ns. nadsatia käyttävät vain nuoret, mikä luo suuren kuilun sukupolvien välille. Murteella puhuu myös Alex, joka on teoksen minäkertoja.

Kirjan miljöö on dystopinen Lontoo. Päivisin kaduilla kulkevat väkivaltaan taipuvaiset poliisit, öisin kaupunki kuuluu nuorille. Yhteiskunta on mätä ja kiero. Se saa miettimään, onko Alex isovelimäisen yhteiskunnan oma tuotos, vai onko katuväkivallan alakulttuuri luonut itselleen ansaitsemansa hallinnon.

Kuten sanottu, silmitöntä väkivaltaa ei teoksesta puutu. ”Toveri veri” tihkuu sivujen läpi kirjan alusta loppuun. Väkivalta ei omasta mielestäni muuttunut mässäilyksi, vaan se oli vain olennainen osa teosta ja sen aihepiiriä.

 Teoksen hieman kumma nimi liittyy vahvasti omasta mielestäni keskeisimpään teemaan eli vapauteen. Burgess haastaa lukijan pohtimaan, onko parempi valita paha vai olla pakotettu olemaan hyvä. Entä mitä tehdä, kun oikeita vaihtoehtoja ei ole?

 Myös nuoruus on yksi kirjan kantavia teemoja. Alex alkaa aikuistua kirjan loppuvaiheessa, ja tajuaa olevansa liian vanha elämään kuin ennen. Mitään täysmuutosta on turha odottaa, lähinnä Alexin järjen ääni alkaa heräillä ja hän alkaa ymmärtää, mitä hänen kannattaa tehdä.

Lukukokemuksena Kellopeliappelsiini oli ainakin minulle mieluisa. Kirjan äärimmäinen väkivalta ja Alexin tapa kertoa asioista saivat sen tasapainoilemaan koomisen ja sairaan välillä. Oma slangi teki teoksesta työlään lukea aluksi, mutta tyyliin tottui melko nopeasti. Pidin siitä, miten paljon kirja antoi ajattelemisen aihetta. Väittäisin, että kirjasta saa eniten irti sen jo luettuaan – se nimittäin jää mieleen. Kirjassa on paljon yksityiskohtaisia väkivaltakohtauksia ja rivoa kielenkäyttöä, mistä jotkut voivat pahastua. Muille voin ehdottomasti suositella kirjaa.